Sivut

▼

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Kirjallisuuden pääainestatuksesta luopuminen tuhoaisi tutkimuksen edellytyksiä

Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijat ry:n kannanotto Jyväskylän yliopiston aikeisiin luopua kirjallisuuden koulutusvastuusta ja lakkauttaa oppiaineen pääainestatus


Jyväskylän yliopisto “suunnittelee tekevänsä opetus- ja kulttuuriministeriölle ehdotuksen kirjallisuuden alan koulutusvastuusta luopumisesta. […] Muutoksella ei ole tarkoitus lopettaa kirjallisuuden opetusta Jyväskylän yliopistossa vaan ainoastaan oppiaineen pääainestatus. Jyväskylän yliopistossa kirjallisuuden opetus ja tutkimus kytketään osaksi laajempaa taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen kokonaisuutta. Lisäksi säilytetään äidinkielen ja kirjallisuuden opettajankoulutuksessa tarvittava kirjallisuuden pitkä sivuaine.”

Yllä siteerattu kutsu “YT-menettelyn käynnistämistä koskevaan infotilaisuuteen” tavoitti kirjallisuuden työsuhteisen henkilökunnan sekä laitoksen ja tiedekunnan johdon tiistaina 7. kesäkuuta, virka-ajan päättyessä. Kutsu ja sen sisältö tulivat täytenä yllätyksenä jopa oppiaineen professorikunnalle, joka oli vajaata viikkoa aiemmin käynyt neuvotteluja yliopiston rehtorin kanssa. Reagointiaikaa jäi vain noin puolitoista vuorokautta ennen tilaisuutta, joka järjestettiin 9. kesäkuuta ja jossa yliopiston johdosta paikalla olivat rehtori Matti Manninen, henkilöstöjohtaja Jouni Valjakka ja strategiajohtaja Kari Pitkänen. Paikalle saapui kutsutun henkilöstön lisäksi kymmeniä huolestuneita tutkijoita, laitoksen henkilökuntaa, tiedekunnan edustajia, järjestövaikuttajia, opiskelijoita ja alumneja.

Monien huulille oli heti noussut kysymys: “Miksi juuri kirjallisuus?” Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden oppiaine on viime vuosina profiloitunut Suomen mittakaavassa ainutlaatuiseksi yksiköksi monitieteisyydellään, kirjoittamisen maisteriohjelmallaan sekä kurottelullaan eri viestimiin ja nykykulttuurin ilmiöihin. Se on taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen rakenteellisesti suurin ja taloudellisesti tuloksellisin oppiaine. Laitosjohtaja Heikki Hanka on kutsunut kirjallisuutta jopa “laitoksen tukipylvääksi”, sillä se tuottaa merkittävän osan yksikön tutkinnoista niin kandidaatti-, maisteri- kuin tohtoritasolla. Taustalla eivät siis voi olla puutteet toiminnan laadussa tai tärkeydessä. Sen sijaan lakkauttamista on perusteltu melko epätäsmällisillä viittauksilla yliopiston käynnissä olevaan rakenneuudistukseen sekä opetus- ja kulttuuriministeriön strategisiin linjauksiin, kuten yhteiskunnallis-humanististen alojen tutkintokattoihin. Käytännössä taustalla on kuitenkin myönnetty olevan suljetuissa neuvotteluissa käyty vaihtokauppa Oulun yliopiston kanssa: Oulu on tarjoutunut lakkauttamaan oman musiikkikasvatuksen linjansa mutta säilyttämään kirjallisuuden ja ehdotti Jyväskylän menettelevän päinvastoin. Tarjoukseen tartuttiin, jotta voitaisiin osoittaa Jyväskylän reagoivan ministeriön vaatimuksiin karsia eri yliopistossa tarjottavan koulutuksen päällekkäisyyttä.

Matti Manninen arveli avauspuheenvuorossaan, että ehdotuksen tekijät “e[ivät] ole ehkä osanneet käyttää oikeita sanoja”. Tekstin ammattitulkitsijoina olemme samaa mieltä: keskustelussa käytetty hallinnollinen retoriikka ei tavoita uudistuksen suorien ja epäsuorien vaikutusten laajuutta ja konkretiaa. Vaikka puhe on pidetty koulutusvastuussa ja suorat leikkaustoimet koskisivat vain kirjallisuuden opetusta, laaja-alaiset vaikutukset myös laitoksella tehtävään monitieteiseen tutkimukseen olisivat väistämättömiä. Laitoksen mahdollisuudet houkutella lahjakkaimpia jatko-opiskelijoita, parhaita asiantuntijoita ja merkittävää ulkopuolista rahoitusta tulisivat väkisinkin heikkenemään pääainestatuksen menettämisen myötä. Lisäksi mahdollisuus pääaineopiskelijoiden ohjaamiseen ja opettamiseen on tärkeä osa väitöskirjatutkijoiden kouluttautumista. Vaikka kaikissa yhteyksissä on toisteltu, että uudistuminen tapahtuisi “ilman irtisanomisia”, on myös selvää, että oppiaineen typistäminen käytännössä karsisi suuren määrän työ- ja tutkijapaikkoja. Henkilöstön vähentäminen murentaisi vähä vähältä myös opetuksen laatua ja tutkijayhteisöä. Kotilaitoksen lisäksi esimerkiksi kielten laitos on puolustanut kirjallisuutta tärkeänä yhteistyökumppanina, jonka metodinen ja teoreettinen panos on elintärkeää humanistis-yhteiskunnalliselle tutkimukselle.

Vaikka keskusteluissa on paljastunut, että esitystä on valmisteltu hiljaisuudessa varsin pitkälle, kyse on virallisesti “ehdotuksesta”, joka voidaan vielä hylätä. Ottaen huomioon, että pikaisella aikataululla valmistellun esityksen pohjatiedot ovat paljastuneet hatariksi eikä konkreettisia perusteluita tai hyötyjä ole osattu nimetä, päätöstä tulisi vähintäänkin lykätä ennen kuin kaikkiin kysymyksiin saadaan vastaukset. Jopa siitä, voisiko laitos lainkaan tuottaa tulevaisuudessa kirjallisuuden kandidaatin, maisterin ja tohtorin tutkintoja, on annettu hyvin ristiriitaista informaatiota. Samoin rehtorin visioima “taiteen tutkimuksen koulutusohjelma” toimisi henkilöstön näkemyksen mukaan paremmin, mikäli kaikki laitoksen oppiaineet säilyttävät itsenäisyytensä. Aito, uutta luova monitieteinen yhteistyö, joka laitoksella jo nyt on vilkasta, ei olisi mahdollista, mikäli alakohtaiset erikoistumismahdollisuudet puuttuisivat.

Rakenneuudistuksen myötä olemme oppineet, että on tärkeää katsoa eteenpäin, hyväksyä muutokset ja luoda uusia tulevaisuudenkuvia. Mutta millaisen tulevaisuudenkuvan tekeillä oleva esitys itse asiassa maalaa? Kun laitoksen suurimmasta ja rahoituksen kannalta tärkeimmästä oppiaineesta viedään pohja, mitä jää jäljelle ja kuinka selviytyjien käy? Kun toiseen vaakakuppiin laitetaan opetus- ja kulttuuriministeriön lupailema noin 100 000 euron vuosittainen strateginen rahoitus ja toiseen se metodinen ja sisällöllinen arvo, joka kirjallisuus-oppiaineella on yhteistyöaineille ja -laitoksille sekä koko tiedekunnalle ja sivistysyliopistolle, vaa’ankielen kallistumisen suunnasta ei pitäisi joutua kiistelemään.

Vaikka esitys kohdistuu varsinaisesti vain kirjallisuuden opetukseen, kerrannaisvaikutukset koko laitoksen kaikkeen toimintaan olisivat väistämättä mittavia ja tuhoisia. Sellaiset termit kuin “pääainestatus” ja “koulutusvastuu” eivät tässä ehdotuksessa kosketa pelkästään paria opettajaa, muutamaa kurssia ja pariakymmentä vuosittain sisään otettavaa opiskelijaa. Niiden taakse kätkeytyy valtakunnallisesti ainutlaatuinen kirjoittamisen maisteriohjelma ja monitieteinen oppiainekokonaisuus. Niihin nojaa suuri määrä dynaamista, nyky- ja mediakulttuurin ymmärtämiseen tähtäävää tutkimusta ja opetusta. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijayhdistys ei hyväksy sitä peittelevää ja kiirehdittyä menettelytapaa, jolla asiassa tähän mennessä on edetty. Toivomme että lopullisessa päätöksessä otetaan aidosti huomioon Jyväskylän kirjallisuus-oppiaineen roolit taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen, humanistisen tiedekunnan, laadukkaan opettajankoulutuksen, yliopiston painoalojen, paikallisen kulttuurielämän sekä suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen kokonaisuuksissa.

Muita kannanottoja



Adressit